Muukalainen, epämääräisen ikäinen mies, tunnetko
myös itsesi yksinäiseksi? Mikä saa sinut kielteiseksi itsesi
suhteen, kun mies haluaisi ja itse ei? Sinun on itse muututtava rakkaudeksi,
auringoksi, joka säteilee. Vapautat itsesi antamalla korppikotkan nokkia
köydet, satutat itsesi piikkeihin, joita hallitsija kerää.
Sinun pitää hillitä itsesi ja pitää silmällä
Xinxingiäsi. Mies on tuomittu väkivaltarikoksista. Mies selvisi
naureskellen, mies, joka piti päänsä. Mitä enemmän
vihaa, sitä enemmän karmaa ihminen kerää itselleen.
Kerää talteen, pakasta ja käytä teenä, ellet tunne
itseäsi enää kauniiksi. Itke itsesi eheäksi, kerää
viimeiset voimasi ja tee muutos. Kerää psykologisia heikkouksia.
Pauliina
Lapset rakastivat rivitalon pihalla olevia vänkyräisiä puita.
Ne oli istutettu sinne kymmeniä vuosia aiemmin ja nyt ne muodostivat
pieniä saarekkeita suuren tyhjän pihan reunamille. Käppyräiset
oksat eivät useimmissa puissa olleet kuin metrin korkeudella maasta
ja jotkut olivat alempanakin, joten tietysti puista roikkui joka hetki ainakin
yksi lapsi virnistellen iloisesti harvoilla hampaillaan.
Pihapiirin lapset leikkivät monia leikkejä, joissa kiipeäminen
oli aivan oleellista, kuten Robin Hoodia tai Tarzania. Sen lisäksi
he olivat kehitelleet monista perinteisesti maassa leikittävistä
leikeistä kiipeilyversioita. (Joidenkin leikkien soveltaminen oli tosin
hankalaa. Varsinkin hiekkakakkujen tekeminen vaati hyvin paljon keskittymistä.)
Samoissa rivitaloissa asui valitettavasti myös vanhempia ihmisiä,
jotka paheksuivat hyvin vahvasti lasten leikkejä, kuten ikääntyneillä
ihmisillä on luvattoman usein tapana. He eivät sietäneet
sitä, että lapset tuhosivat kauniit koristepuut repimällä
niistä lehtiä ja vääntämällä niiden oksia.
Eräs vanhempi rouva oli katsonut, että hänen henkilökohtainen
tehtävänsä oli suojella näitä puita, joten hän
vietti useamman tunnin päivässä ikkunan ääressä
tuijottamalla pihalle ja etsien haukankatseellaan merkkejä siitä,
että joku lapsista yrittäisi kiivetä tai edes lähestyä
puita.
Lapset eivät onneksi vähästä lannistu. He oppivat pian
muistamaan minä päivänä vanha rouva oli sukulaisiaan
katsomassa, vesijumpalla tai englanninkerhossa, ja tästä tuli
heille uudenlainen leikki, kun he vakoilivat naisen taloa ja odottivat hänen
lähtöään. Siitä vanha nainen ei tiennyt mitään,
ja joskus ollessaan oikein hyvällä tuulella hän tuli katselemaan
lasten leikkejä ja antoi heille hieman nuhjuisia karamellejä villapuseronsa
taskusta. Joskus hänestä tuntui jopa, että hän piti
lapsista. Tosin vain hyvin, hyvin vähän.
Ensin yksi piippaus, jonka jälkeen hiljaisuus venyi niin pitkäksi,
että Karoliina ehti melkein nukahtaa uudestaan. Sitten lisää
piipitystä ja kännykän värinää vasten pöydän
pintaa. Rasittavaa piipitystä, jonka Karoliina tiesi voimistuvat ellei
hän pian painaisi sitä pois. Niinpä hän kurotti kätensä
viileään, pois peiton alta, ja painoi herätyksen pois. Sen
jälkeen ylös oli päästävä nopeasti, ettei
nukahtanut uudestaan. Karoliina kieltäytyi ajattelemasta tyypillisiä
ja harmillisen negatiivisia aamuajatuksia, kuten "voi ei taas"
tai pahimmassa tapauksessa "en saatanassa nouse ylös, ihan sama
vaikka antaisivat potkut, mutta mä jään nukkumaan".
Hän heitti päältään peiton, jossa oli epämääräisen
haaleita kuvioita, ja nousi seisomaan ehdottomasti ajattelematta mitään.
Bussille piti torstaisin lähteä hieman aiemmin, sillä se
oli niitä päiviä, kun aamuvuorot ajoi virnistelevä nuorimies,
joka tuskin malttoi pysähtyä päästääkseen
ihmisiä sisään ja ulos. Karoliina oli mielessään
nimennyt hänet Hessuksi. Karoliinan lapsuuden mielikuvitusystävän
nimi oli ollut Hessu. Häntä melkein harmitti, että tämä
bussikuski ei muistuttanut vähääkään hänen
mielikuvitusystäväänsä.
Bussipysäkiltä oli vielä 647 askelta Karoliinan työpaikan
ulko-ovelle. Hän laske ne joka päivä kahdesti. Tulokset olivat
tietysti usein erilaisia, mutta 647 oli tämän hetkinen keskiarvo.
Hypättyään lähes vauhdissa pois bussin takaovesta Karoliina
aloitti taas laskemisen kävellen jalkakäytävän reunakiveyksellä.
Pudota ei saanut, eikä näyttää siltä, että
yritti kävellä rotvallinreunalla.
Työpäivän jälkeen Karoliinan täytyi käydä
kaupassa, sillä hänen ruskeaovinen jääkaappinsa oli
turhan tyhjä. Ruoka-aineilla oli siellä omat paikkansa lähinnä
pakkausten värien perusteella. Tänään Karoliina tarvitsi
jotain sinistä. Hän kävi aina samassa kaupassa ja otti aina
korin, ei ikinä kärryjä. Hän vaihteli järjestystä,
jonka mukaan kiersi hyllyjä. Joskus hän kävi ne kaikki läpi
loogisessa järjestyksessä, joskus jätti hyllyjä välistä,
aloitti väärästä kohdasta tai teki kierroksensa aivan
satunnaisessa järjestyksessä. Tänään Karoliinaa
ei huvittanut viettää aikaa kaupassa, joten hän käveli
suoraan kaupan perälle, sieltä karkkihyllylle ja sen jälkeen
ulos.
Iltapalaksi yksi appelsiini, lasillinen kevytmaitoa ja pala leipää,
tällä kertaa ruisleipää. Karoliina söi aina ensin
reunat, vaikkei leivässä mitään varsinaisia reunoja
olisi ollutkaan. Iltapalan jälkeen Karoliina meni sänkyynsä
haaleasti kuvioidun peittonsa alle ja näki unia seuraavasta aamusta
ja kännykän piipityksestä.
Pauliina ja Hanna
Voi minua raukkaa, kun menin eksymään näin typerästi.
En kyllä tästä voi syyttää ketään muuta
kuin itseäni, en edes äitiäni. Toisaalta hänkin oli
kova eksymään, ehkä tämä on perinnöllistä.
Minun pitääkin sitten mennä naimisiin suunnistajan kanssa,
etteivät lapseni näin hölmösti eksyisi. Ja suunnistajanaisilla
on varmasti kiinteät pohkeetkin sen metsässä juoksemisen
jäljiltä. Niin, ehkä heistä joku suunnistaa parhaillaan
tänne ja pelastaa minut julmalta kohtalolta. Sillä julma kohtalo
minua odottaa, jos otan vielä askeleenkin eteen tai taakse. Yksikin
askel voi syöstä minut loputtomaan kierteeseen alas portaita.
Enkä edes tiedä, mistä nämä perhanan kierreportaat
ilmestyivät! Olen niin eksynyt kauhuun, että järkenikään
ei juokse entiseen malliin, toisin kuin ne suunnistajanaiset. Juuri sellaisen
minä nyt tarvitsisin kantamaan itseni alas näytä kauhistuttavia
rappusia. Vaan mikäs tuolla vilkkuu, ei kai se suinkaan ole Tampereen
naisten suunnistusseuran paita? Vai tekeekö kauhusta sekaisin oleva
mieleni minulle kepposen? Ei, ei, kyllä se todellakin on upeapohkeinen
suunnistajanainen! Hohoi siellä alhaalla!
Maria
Reino istui linja-autossa ja suki kädellään tuuheita viiksiään,
jotka roikkuivat apeasti. Toisen käden sormillaan hän naputti
kärsimättömänä ohjauspyörää. Iskelmäradio
pauhasi taustalla, ja Reinolla oli kuuma. Hän yritti löysätä
sormellaan virkapukunsa kaulusta, mutta ei onnistunut. Hänellä
oli ollut kaiken kaikkiaan paskamainen päivä. Kaksi nuorta juippia
olivat melkein kävelleet bussin alle puhuessaan puhelimiinsa, eräs
vanha rouva oli käyttänyt koko sanavarastonsa laajan kirjon valittaessaan
liikennelaitoksen nykyisestä tilasta, eivätkä kotimatkallaan
olevat kiljuvat kakarat ainakaan helpottaneet hänen oloaan. Reino murahti
turhautuneena, Hän ei malttanut odottaa taukoa.
Reino pysäytti linjurin päätepysäkille, katsoi ihmisten
nousevan ulos autosta, ja lähti itsekin heidän peräänsä.
Oli tauon aika. Lääkäri oli kieltänyt Reinolta tupakan
polttamisen, joten hän söi banaanin. Banaanimössö tarttui
hänen viiksiinsä kiinni, ja hän pyyhki sen pois kämmenselällään.
Reino vilkaisi kelloaan. Vielä viisi minuuttia aikaa, hän ehtisi
vielä hyvin käydä vessassa.
Reino astui ulos huoltoaseman vessasta ja veti sepaluksensa kiinni. Hän
vilkaisi ikkunasta ulos paahteeseen. Reinon selkään oli ilmestynyt
hien muodostama läntti, mutta Reino ei välittänyt siitä.
Hän kaivoi kamman housujensa taskusta ja suki ohuita hiuksiaan pälvikaljunsa
peitoksi. Ulkona kaikki ei ollut kohdallaan.
Reino saapasteli ulos ja vilkaisi bussiaan. Sitten hän vilkaisi bussia
uudestaan. Hän vilkaisi vielä kolmannen kerran jääden
tuijottamaan kohtaa, jossa hänen bussinsa olisi kaiken järjen
mukaan pitänyt olla.
"Ei perkele", Reino kirosi. Hän otti kännykkänsä
housujensa takataskusta ja valitsi työpaikkansa numeron. Pikavalintanäppäin
numero kaksi. Puhelin tuuttasi hetken aikaa, kunnes siihen vastasi hunajainen
naisääni:
"Liikennelaitos, kuinka voin auttaa?"
"Niin, tota, joo… tässä olis tota sellanen juttu, että
toi mun bussi on niinku kadonnu, tai jotain…"
"Ja mikä olikaan nimenne?"
"Reino, Reino Järvinen."
"Odottakaa hetki, niin tarkistan asian koneelta."
Hetken aikaa Reino kuuli vain näppäimistön nakutusta.
"Asia on nyt niin, hyvä herra, että meillä ei ole yhtään
linja-autoa kadoksissa. Eikä meillä myöskään ole
Reino Järvinen –nimistä kuskia palkkalistoillamme."
"Aijjaa… tota, kiitti, moi", Reino mutisi. Hän painoi
punaista luuria ja tuijotti eteensä hölmistyneenä.
Katsoin masentuneena Seppälän näyteikkunaa, miettien, että
mitä sitä voisi kaupungilla
voisi tehdä. Oli kuuma kesäpäivä. Ainakin 30 plusastetta,
sen verran hiki tuli, vaikka
seisoinkin kokoajan varjossa Vanhemmat olivat lähteneet auttamaan setääni
muutossa ja
kaveritkin olivat jossain ties missä. Niinpä sitten lähdin
kuluttumaan aikaa kaupungille.
Ekaksi suuntasin lähimpään vaatekauppaan. Aluksi en ollut
löytänyt mitään
kiinnostavaa, mutta sitten löysin hienon valkoisen paidan, jossa oli
jotain turhia
koristenauhoja, mutta ne saisi rajusti vetämällä irti varsin
siististi ja näppärästi.
Raahauduin kassalle samalla kun revin kukkaroani repusta. Läimäytin
paidan henkareineen
pöydälle, niin että myyjä säpsähti ja tiputti
kynän maahan jota oli pidellyt. Kun nainen
kääntyi minuun, huomasin heti ensimmäiseksi, että hänen
housujensa vetoketju oli auki. En
voinut olla naurahtamatta. Myyjä katsoi minua halveksivasti ja mutisi
jotain
epämääräistä. Löin rahat tiskille mitään
sanomatta ja jäin tuijottamaan myyjän
epähuolellisesti letitettyjä hiuksia. Myyjä mässytti
purkkaansa ja kyseli kai jotain
muovipussista. En vastannut vaan nappasin paitani ja lähdin vikkelästi
ulos putiikista.
Vannoin etten ikinä tulisi tuohon kauppaan uudelleen.