Otin kengät jalasta ja lähdin juoksemaan vaivalloisesti pitkin meren kastelemaa hiekkaa. Punertava kallio istui sivuillani. Kosketin sen kylmää, jäntevää, rosoista pintaa. Se oli jököttänyt siinä varmaan kaksi miljoonaa vuotta. Ei, olin asiastani täysin varma. Se oli valtava, kuin viisikymmenmetrinen hyökyaalto. Kallio kohosi merestä ja osa siitä katosi aina veden pinnan alle, hyiseen korallittomaan maailmaan, kun aalto paiskautui sen kovaa pintaa vasten. Taivaalle oli kerääntynyt sadoittain rääkkyviä lintuja, valmiina lentämään pois. Kaukana horisontissa näkyi saapuvan laiva, punainen ehkä, en ollut varma. Pilvet peittivät taivaan ja auringon näkyvistä, mutta oikeastaan se oli hyvä asia, en kaivannut päivääni valoa. Halusin vain synkistellä rannalla, jossa oli ainoastaan rosoinen kallio, märkä hiekka, suolainen vesi ja lempeä tuuli, jonka vastapainona taivaalla pilvet tummuivat.
Siri Hellsten
Kuolleen dinosaurusfossiilin iho on apea. Sen silmä on kuihtunut olemattomiin ja se on yksinkertaisesti vain outo möykky, jolla on tylppä häntä. Sen hampaat ovat kuin sisiliskon pienet maitohampaat, jotka lopulta halkeilevat kulmista. Fossiili makaa linnun vatsassa. Lintu on vaalea, myös fossilisoitunut. Silmän kohdalla on vain läpikuultava aukko. Nokka on sirosti kaarella. Sen kaulan höyhenet ovat pieniä haituvia, jotka ovat vain ohuesta tyvestään kiinni. Lintu näuttää avuttomalta, niinkuin se olisi poltettu elävältä ja vajonnut sitten hiekkaan. Toinen puoli on silkkistä rantahiekkaa, toinen näyttää porkkanaraasteelta. Se on muruista, mutta terävää, kivuliasta. Hiekka päättyy mustaan. Yön pimeään mustaan. Keskellä sitä on kuu, joka ei ole valkoinen vaan sametinharmaa. Ja surullinen.
Marianne Aro
Paksunahkaiset virtahevot köllöttelevät laiskasti mudassa. Mutaa on myös niiden paksulla iholla, kuivuneena, mutta suojaten auringolta. Pienemmät hipot kurlaavat kuravettä väsyneenä välittämättä selässään hyppelevistä linnuista. Yksi kellahtaa selälleen, toinen pärskäisee hitaasti vettä, kaiken ne hoitavat hillityn hitaasti. Ne räpyttelevät kaukaisuuteen tuijottavia silmiään ja haukottelevat. Pitkät silmäripset eivät ainakaan sipisiväriä tarvitse. Uurteet ihossa muodostavat kirjavia numeroita. Sattumaa tietenkin, mutta näyttää kuin virtahevoilla olisi rekisterikilvet. Niiden korvat kääntyilevät verkkaan, puolelta toiselle. Jälleen haukotus, kieli ja kitalaki ovat kauniin vaaleanpunaiset, hampaat kellertävät. Ne eivät tee elettäkään nostaakseen harmaata, suurta kehoaan pois vedestä.
Ronja Boman
Tämä kuva on haikea. Sen synkän meren ja ukkosenharmaan taivaan takia. Meri kuohuu harmaata vaahtoa ja sylkee mustaa liejua, joka jää kellumaan vesikirpun lailla. Tässä merenrannassa on yhtä paljon kiviä kuin koskessa, mutta se on merenranta, eikä koski. Kun ukkospilven mustia pilviä kerääntyy taivaanrantaan, minua alkaa epäilyttää tuleeko ukkosmyrsky, joten lähden kävelemään pois. Kun ensimmäinen ukkosenjyrähdys kuuluu, pikkusiskoni juoksee teltastamme ja heittäytyy halaamaan minua. Hän pelkää ukkosta niin paljon, että alkaa itkeä. Niin on tapahtunut nytkin. Kun hän halaa minua, voisin laskea hänen ripsiltään isot kyyneleet ja alan lohduttaa häntä. Merenrannan kivet ovat kuin kuolema. Niin rosoisia ne ovat.
Loviisa Halttunen