Näet kahvilan. Et sitä siistiä ja suloista, vaan sen pienen ja nuhjuisen. Vanhoista putkiradioista kuuluu lakkaamatta iskelmää. muutama mies läheiseltä työmaalta syö epämääräistä lounastaan.
Ovi aukeaa. Ruostunut kello kilahtaa kärsivästi, kun sisään astuu pieni poika. Vaaleanpunaiset, monta numeroa liian isot kumisaappaat lonksuvat pojan jaloissa, kun tämä tassuttelee tiskille.
Kahvilanpitäjä tietää jo valmiiksi mitä poika aikoo tilata. Hän täyttää vaaleansinisen kupin kaakaolla ja ojentaa sen pojalle, joka hymyilee ojentaen kahden euron kolikkoa maksuksi. Sitten poika tassuttelee samaan vanhaan pöytäänsä sen joulukuusen, joka pysyy paikalla kesät talvet, viereen. Juotuaan vedeltä maistuvan kaakaonsa poika jää tuijottamaan ulos. Hetken päästä nuori nainen kurkistaa kahvilaan ja hymähtää pojan nähdessään. Lempeällä äänellä hän kutsuu poikaa: "Mikael, isä odottaa."
30. huhtikuuta - keskiviikko
Tänään joulukuusipöytä oli varattu.
Siinä istui nainen, joka oli varmaan hieman vanhempi kuin äiti. Naisella oli mukana kaksi lasta. Toinen heistä, kultakiharainen tyttö, oli ehkä minun ikäiseni. Se toinen, tummatukkainen poika, oli varmaankin minua nuorempi.
En saanut silmiäni irti heistä.
28. toukokuuta - keskiviikko
Tänään näin heidät taas. Kultakutrinen tyttö ja tummatukkainen poika. he istuivat kadunreunalla ja söivät minttujäätelöä. Mahdoin näyttää tyhmältä siinä tuijottaessani. he olivat niin kauniita. Kevään auringon säteet leikittelivät heidän hiuksillaan saaden ne loistamaan kauniimmin kuin kulta. Pelkäsin sokaistuvani.
Yhtäkkiä tyttö käänsi orvokinsinisten silmiensä katseen minuun. En voinut liikkua. Sitten poikakin kääntyi katsomaan minua yhtä hätkähdyttävän sinisillä silmillään. Vasta silloin havahduin ja juoksin pois. Voi, mikä typerys olenkaan.
15. kesäkuuta - sunnuntai
Tänään HE istuivat taas joulukuusipöydässä. Kultakutrisella tytöllä oli vaaleanvihreä kesämekko. Hän taisi juoda mansikkamehua. Tummatukkaisella pojalla oli aivan liian iso valkoinen T-paita ja mustat polvihousut. Hän ei syönyt eikä juonut mitään.
Minä istuin työmiesten pöydässä ja katselin heitä. Kaakao höyrysi käsissäni. Liu'uin pois tuoliltani ja kipitin heidän pöytänsä viereen. Tyttö katsoi minua kysyvästi. Poika hymyili.
"Hei", minä kuiskasin.
Tyttö hymyili. Poika nauroi.
Kaakao oli liian makeaa.
Anna-Maria Honkanen
Vuoltsun yli 13-vuotiaiden sanataidepaja
Runonlausuja Ludvig on nuori 21-vuotias. Hänellä ei ole perhettä. Hän keksii runonsa suuressa hämyisässä puutarhassa. Hän on toiminut pari vuotta runonlausujana.
9.7.1960
Tänään hänet näin. Hän käveli puutarhan poikki sirosti. Hänellä oli pitkä ruskea takki ja sirot korkokengät. Ihmettelen, miten hän käveli niin hienosti sellaisilla kengillä. Hän oli kävelemässä ystäviensä kanssa, heitä oli neljä ja kaikilla oli päivänvarjot mukana. Kauan he eivät viipyneet, sillä illalla tuli jo vähän viileämpää.
20.9.1960
Kauan on kulunut, kun hänet näin. En tiedä, missä hän asuu, luultavasti kaukana. Voi, kun hän tulisi käymään täällä puutarhassa.
17.1.1960
Nyt on jo talvi. Minä kyllä näin hänet viikko sitten. Mutta hän oli tullut jonkun miehen kanssa. Voi, kun olisin itse tutustunut tähän nuoreen naiseen. Mutta enää en taida voida mitään.
Milla Vallin
Vuoltsun yli 13-vuotiaiden sanataidepaja
16.7.2007
Rakas, rakas päiväkirja! Olet jo kuullut vuodatukseni kaikesta, koska olenhan kirjoitellut vuosia sivuillesi, mutta, mutta... Et tiedä vielä mitään! (koska en minäkään tiedä...)
Tänään olin tavallisella maanantaikierroksellani levykaupassa. Tarkkailin ihmisiä, kuten tavallista. Katselin levyjä, kuten tavallista. Mutta kuten epätavallista, silmäni juuttuivat toisiin, syvänsinisiin, sähköisiin, teräviin, pistäviin, syvälle omiini porautuneisiin... no, toisiin silmiin... Ne kuuluivat pojalle, täydelliselle, tummahiuksiselle, hymyilevälle, täydelliselle... Häntä en ole nähnyt koskaan ennen! Enkä voi unohtaa enää koskaan..!
23.7.2007
Ystäväni päiväkirja. Viikon olen jakanut kanssasi tämän tunteen, joka jyrsii sisustaani. En voi unohtaa. En ole nähnyt sitä poikaa. Vaikka tahtoisin. Enkä voi unohtaa. Ne silmät on tatuoitu verkkokalvoilleni. Se naama, ne hiukset, hänen koko olemuksensa... Toivoisin niin, että voisin unohtaa. Tai nähdä hänet uudestaan!
30.7.2007
Parahin päiväkirja. TIEDÄTKÖS MITÄ? Näin sen tummahiuksisen pojan taas! Tavoittelin hänen silmiään kunnes tajusin, että minua kalvanut kaipaus oli tipotiessään! Sen sijaan silmäni osuivat toiseen poikaan. Viikkoja kaipaamani poika ei ollut tullut yksin! Hänen mukanaan oli kaunis, punahiuksinen poika. Ne hiukset kiilsivät, pojan pisamat nauroivat yhdessä hänen komean äänensä kanssa, hänen syvänruskeat, ilmeikkäät silmänsä tuikkivat. Hän oli täydellinen... täydellinen!
Pipsa Patrikainen
Vuoltsun yli 13-vuotiaiden sanataidepaja