Kävelin katua rauhallisesti. Oli hämärää, eikä kadulla ollut katulamppuja ollenkaan. Yhtäkkiä takaani alkoi kuulua tömähdyksiä. En tiennyt mitä ne olivat, mutta aloin kuitenkin lisätä vauhtiani. Hetken kuluttua takaani alkoi kuulua kiljahduksia ja kauheaa murinaa. Jäin paikoilleni seisomaan. Sitten näin ne. Kadunkulman takaa ilmestyi näkyviin lauma kauhean näköisiä dinosaurushirviöitä. Niiden suusta valui kuolaa ja verta, ja ne olivat ainakin kolme metriä korkeita.
Aloin juosta. Minä juoksin ja juoksin, mutta aina vain dinosaurukset seurasivat minua. Silloin huomasin vähän matkaan päässä korkean kerrostalon. Juoksin sen sisälle, ja näin edessäni portaat. Lähdin juoksemaan niitä ylöspäin, sillä tiesin, että ylhäällä olisin turvassa.
Portaat vain jatkuivat ja jatkuivat. Äänistä kuuli, että dinosauruksetkin olivat lähteneet kapuamaan portaita ylös, ja ne lähestyivät minua kovaa vauhtia.
Juoksin portaita ylös, kunnes saavuin yläkerrokseen. Seinässä oli luukku, jossa oli jonkinlainen kone. Siitä törrötti kampi, jota aloin veivata.
Kammen yläpuolella loisti punainen valo. Tiesin, että kun valo muuttuisi vihreäksi, olisin turvassa.
Dinosaurusten jalkojen töminä ja läähätys voimistuivat koko ajan, eikä valo ollut vieläkään vihreä.
Kun näin dinosaurukset portaissa, aloin veivata kampea hullun lailla. Dinosaurusten kuolaa valui jo päälleni. Juuri kun dinosauruksen kita oli aivan minun vieressäni, valo muuttui vihreäksi.
Yhtäkkiä olin jossain pimeässä paikassa. Näin kaukana loistavan talon valot. Lähdin kävelemään sinne päin.
Hetken kuluttua olin talon ovella. Avasin oven koputtamatta. Näin huoneen, jonka keskellä oli pöytä. Sen ääressä istui äitini aamutakki päällä ja kahvikuppi kädessä.
Suljin oven ja lähdin juoksemaan pois talolta.
Sohvi Silius
Messukylän 11-13-vuotiaiden sanataidepaja
syksy 2006
Merkki
Hiekka rapisi jalkojeni alla, kun astelin järvenrantaan. Käki kukkui
jossain kaukana ja autojen äänet änkeytyivät väkisin synkän metsän
läpi. Silti oli hiljaista, jopa pelottavan hiljaista. Järvi oli
peilityyni, paitsi aina välillä pieni tuulenvire heilautti
järvenpintaa. Tuuli oli seisahtunut. Ihan kuin kaikki odottaisivat
jotakin. Pimeys tiivistyi kokoajan ympärilläni. Yritin olla pilaamatta
hiljaisuutta. Työnsin veneen vesille ja aloin soutaa. Parin aironvedon
jälkeen poskelleni tippui kylmä vesipisara ja pian koko järvenpinta
väreili hennoista sadepisaroista. Jossain jyrisi ja pian näin kirkkaan
salaman iskeytyvän rannalla kasvavaan tuuheaan kuuseen ja puu alkoi
kaatua. Se läheni kokoajan vedenpintaa? Se paiskautui veteen, syntyi
pieni aallokko. Puusta oli jäänyt jäljelle vain kanto, josta sojotti
pieniä kastanjanruskeita oksia. Pilvet lisäsivät vauhtia. Sade lakkasi
ja alkoi tuulla. Parissa minuutissa ajauduin pienelle saarelle, jossa
kasvoi pieniä ruskeita katajia. Se taisi olla merkki?
Sanni Kymäläinen
Messukylän 11-13-vuotiaiden sanataidepaja
syksy 2006
Perjantai, 12. elokuuta vuonna 4059:
"Rakas päiväkirja, tänään minä kävin jokaviikkoisella kylpylä matkallani ja tulipa siellä levollisesti poreammeessa löhöillessäni mieleeni niinkin vanhalle haiseva juttu, että millaistakohan oli minun esi-isäni elämä 2000-luvun alussa Amerikassa, Kaliforniassa. Sen perusteella mitä olen historian kirjoista lukenut, niin silloin oli ilma todella saasteinen ja minunkin sukuni esi-isä, Punkkari Hiiri nimeltään, asui likaisten siltojen alla ja viemäreissä. Siihen aikaan ihmisten jätteistä kertyi korkeita jätevuoria. Mutta nyt asiat ovat paljon paremmin, kun hiiret ovat nousseet maapallon valtiaiksi. Nykyisin ihmiset itse juoksevat liian pienissä häkeissä typerissä juoksupyörissänsä ja syövät kanin ruokaa.
"Nähdään" huomenna,
HEI-HEI!"
Punkkari Hiiren poika
Sanni Nevala
Messukylän 11-13-vuotiaiden sanataidepaja
syksy 2006
Joulupukin poro, Tuisku on lähettänyt Eläin maailma-lehden yleisönosastolle valitus kirjeen kurjasta joulunalusajasta:
"Arvoisat lukijat!
Mielestäni on ärsyttävää, kun varsinkin joulun aikaan kaikki (varsinkin muut porot) luulevat, että joulupukin porona oleminen on pelkkää herkkua. Mutta se on väärin! Juuri ennen joulua pajalla vallitsee täydellinen kaaos: kaikilla on kiire ja tontut varsinkin ryntäilevät ympäriinsä sylit täynnä turhanpäiväisiä pikku-paketteja. Porot odottavat nälkiintyneinä ruokaansa, joka siinä tohinassa unohtuu tyystin. Sitten, kun aattona lähdetään matkaan, meille poroille puetaan sellaiset ällöttävät ja kiristävät valjaat, joissa roikkuu kulkusia. Itse asiassa ne kulkuset kilisevät kivasti juostessa... kierrämme siis koko Suomen. Arvaapa, kuinka monta isoa ja pientä pakettia reessä on? Monta! Tässä pikku salaisuus: aina, kun pukki katoaa johonkin taloon jakamaan lahjoja, me porot vähän (mutta vain vähän!) ravistelemme niitä... On kiva lyödä vetoa, mitä sisällä on. Veto selvitetään niin, että katsomme vain ikkunasta sisään, kun kyseinen lahja avataan! Heh.
Ai niin ja vielä joulupukki reen päällä, joka ei mikään kevyt keijukainen ole, nimittäin hänkin painaa! Pukki istuu aina tyytyväisenä reessään ja huutaa sieltä kovaan ääneen: "Hou hou hou!" Alkaa tympiä se sama vuodesta toiseen! Vaikka matkalla jäätyykin pystyyn, ja on koko seuraavan viikon flunssassa, saamme me porot viettää oman joulumme rauhassa joulupäivänä. Mutta olemme siitä huolimatta kipeitä!
Terveisin: joulupukin poro Tuisku
Jenni Säynäjoki
Messukylän 11-13-vuotiaiden sanataidepaja
syksy 2006
Irina, Jenna ja Helinä makoilevat kesäisen mäen päällä ja katselevat pilviä.
Jenna: Osaako joku teistä ennustaa pilvistä?
Irina: Mä osaan! (nousee istumaan)
Helinä: (heinä suussa ja olkihattu silmillä) Oiskohan noin?
Irina: Sano joku luku? (uhmakkaasti, kääntyen istumaan Helinään päin)
Helinä: Miks ihmeessä?(huitaisee kädellään)
Irina: Sanot nyt vaan!(laittaa kädet puuskaan)
Helinä: Viisi.
Irina: (laskee pilviä oikealta vasemmalle) Yks, kaks, kolme, neljä viis... Kesästä tulee ikimuistoinen, tapahtuu jotain huimaavaa! (napsauttaa sormensa yhteen, ja hymähtää) Hyvältä kuulostaa!
Helinä: Et kai usko noihin hömpötyksiin? (nostaa lakkiaan, paljastaen silmänsä)
Irina: Totta kai! (nostaa toista kulmakarvaansa) Etkö sä usko?
Jenna: Lopettakaa riitely, hyvät ihmiset! (Peittää käsillä kasvonsa närkästyneenä)
Irina: Ei me riidellä. Puhutaan vaan sivistyneesti.. (kohauttaa olkapäitään)
Jenna: Kuka haluaa jäätelöä? (nousee seisomaan innosta puhkuen, vetää syvään henkeä) Kuinka sitten rakastan kesää... Hhmm... Nyt on kuuma... Jäätelölle mars!
Helinä: Tuokaa mulle tänne... En jaksa kävellä.
Jenna: Senkin ötökkä! Ei me voida niitä pyörällä kuskata! (huitoo käsillään ilmaa)
Irina: Eikö? Sitten mennään! (vetää Helinän pois makoilemasta. Olkihattu putoaa maahan, ja jää siihen lojumaan)
Tytöt saapuvat jäätelöbaariin.
Jenna: Täällä on paljon väkee...
Helinä: No mitä sitten. Hei tuolla on nurkkapöytä vapaana! (Juoksee silmät loistaen kohti nurkkapöytää kunnes...)
Kolmen tytön porukka näkee Helinän menevän kohti pöytää ja he ryntäävät valtaamaan penkit.
Helinä: Heei! Me oltiin tulossa siihen!
Tyttö 1: So? (puhaltaa ison purkkapallon)
Tyttö 2: Ei se meitä niinq kiinnosta... (naputtelee pöytää punaisilla kynsillään)
Irina: Hei päästäkää meidät siihen...
Tyttö 1: Tai muuten? (laittaa kädet puuskaan, ja nousee seisomaan.)
Tyttö 1: Nimet on Hanna...
Tyttö 2: ...Juuli...
Tyttö 3: ...ja Tuulia.
Hanna: Joten alkakaa laputtaa, thank you! (istuu pöytään ja heiluttaa tarjoilijaa paikalle välittämästä muista)
Helinä: Hei kuules öykkäri... (nostaa nyrkit pystyyn)
Jenna: Rauhoitu! Ei se ole sen arvoinen. (laskee Helinän käden alas)
Helinä: Ne kerjää sitä.
Irina: Tuolla on toinen pöytä, mennään sinne... (toteaa arasti ja osoittaa likaisinta ja keskimmäisintä pöytää.)
Jenna: Öö... Ei kiitos. Mennään torille. Siellä ei oo ruuhkaa tähän aikaan päivästä...
Helinä: (kuiskaten Irinalle) Pyöräilyhullu...
Tytöt tulevat torilta hakemaan Helinän hattua.
Jenna: Tässä hattus. (ojentaa Helinälle.)
Irina: Hei, joku märkä valuu pitkin mun nenää! (katsoo kieroon)
Helinä ja Jenna purskahtavat nauramaan. Samassa alkaa sataa.
Helinä: Ei haittaa! (sulkee silmänsä ja nostaa kädet ylös)
Helinä: Nautitaan nyt sateesta tän helteen keskellä! (pyörii ympyrää. Toisetkin yhtyvät samaan rankkasateen alkaessa)
Tytöt makaavat huohottaen ja nauraen maassa. He ovat pyörineet ja juosseet koko sateen ajan.
Helinä: Ihana sade. Tuntuu kuin uudelleensyntyneeltä!
Irina: Me juostiin koko ajan. Oon ihan sippi...
Jenna: Sateenkaari!
Ja totta tosiaan! Taivaanrannassa pilkotti tämä värikäs ilmestys. Tytöt eivät vielä aavistaneetkaan, kuinka unohtumaton kesästä tulisi.
Maija Pyykkönen
Messukylän 11-13-vuotiaiden sanataidepaja
syksy 2006
Aku Ankka syntyi vuonna 1980. Lapsena hänellä oli osittain hauskaa ja ikävää. Hauskaa oli kun hänellä oli paljon kavereita. Mutta ikävää oli se, että hänen vanhempansa kuolivat, kun hän oli viisi. Hän joutui muuttamaan Mummo Ankan luo ja kaverit jäivät Ankkalinnaan. Hän aloitti koulun seitsemän -vuotiaana ja silloin hän muutti takaisin Ankkalinnaan Roope-sedän luo. Siellä hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa paljon kavereille, koska hän joutui tekemään paljon töitä. Kun hän oli 20, hän muutti omaan kotiin, mutta jatkoi silti töitä Roope-sedälle. Hänen veljensä kuoli ja hän joutui ottamaan huolekseen veljen pojat, Tupun, Hupun ja Lupun. Heillä oli paljon yhteenottoja, koska pojat myöhästelivät koulusta ja viulutunneilta. Aku kuoli vuonna 2025
Maaria
Kangasalan 11-13-vuotiaiden sanataidepaja
syksy 2006